Musiikki on tauonnut

Katson ulos ikkunasta. Harmaa asfaltti, keltainen ruoho. Taivas näyttää sadetta, mutta vielä on kuivaa.

Käännyn takaisin huoneeseen. Valoja, ei valoja. Tietokone hehkuu pöydällään. Minulla ei ole sille tänään asiaa.

Näinä päivinä kaikkea on liikaa. Liikaa töitä, liikaa melua, tyhjyyttä. Ihmiset ovat autioita toisilleen.

Juon tavallisesti olutta ja viskiä. Niistä tulee miehinen olo. Aikuisuuttani olen elänyt jo vuosia, mieheksi tunnen vielä kasvavani. 

Lattialla makaa vasta luettu Sartren Inho. Tarina alkaa jo haipua mielestäni, mutta vapauden ajatus jäi palamaan. Olen vapaa. Olemme kaikki vapaita. Olemme mitä teemme. Minä en tee mitään merkittävää. Jos joku tarkastelisi minua ylhäältäpäin, hän havaitsisi samanlaisen muurahaisen, jollaisille me täällä maan päällä nauramme. Paljon työtä, paljon turhaa. 

Nyt tiedän mitä kaipaan: merkityksen tähän elämään. Haluan tuntea olevani elossa. Joka päivä on kuin kuivattua lihaa. Mikä antaa minulle sen merkityksen?

Nurkassa odottaa kaksi kitaraa ja kosketinsoitin. Leluja on, haluja ei. Tähän asti mielessäni aina soinut musiikki on tauonnut. 

Katson taas ulos. Muistan näyn päivällä: Lastenvaunut liikkuvat kadulla kuin itsekseen. Sitten huomaan kahvassa pienet kädet: isosisko vie pikkusiskoa. Kauempana kävelee äiti taluttaen koiraa. Hymyilen onnellisena lapsille ja äidille. Miten ihana nähdä tuollaista huolenpitoa. 

Sanat ovat tulleet luokseni. En halua soittaa, haluan kirjoittaa. Kirjoittaa kauneudesta, kirjoittaa tunteista, kirjoittaa koska voin. Kulttuuri: huonoista asioista puhutaan, hyvistä kirjoitetaan. Siten kansa kasvaa. 

Mihin ihmisen kasvu loppuu? Silloin kun hän alkaa lakastua? Ei, ihminen ei kasva. Vertaus ei ole oikein. Kehittyy? Ehkä haluaisin ajatella, että ihminen tosiaan on kuin valokuva, negatiivista kehitetty. Negatiivista saa positiivista.

Sammutan valot. Odotan musiikkia.

Pimeys ei inspiroi nyt. Kaupungin pitäisi soida bluesia, mutta se vaikenee. Ei sinisiä nuotteja punaiselle taivaalle.

Viime aikoina olen miettinyt paljon luontoa. Aurinkoa on enemmän, mutta en välitä siitä. Haluan nähdä kuolleita lehtiä ja eläviä, nähdä koiran noutavan puusta tippuneen oksan ja juoksevan leikkien sen kanssa ympärilläni. 

Tiedän sen nyt: olen luovuuden ansassa. Elän askeesin keskellä, keskellä tilapäistä elämää. Ei mahdollisuutta lakkauttaaa ivoja. Yritän pakottaa luovuutta, mikä on mahdottomuus, sen olen jo kauan tiennyt. Inspiraatio iskee, ei tule vaikka käskee. Olen jossakin elämäni suvantovaiheessa, missä on vain hiljaisuutta. En tiedä kauanko tämä kestää, enkä haluakaan. Pato murtuu aikanaan. 

Juuri tätähän olen halunnut: hiljaisuutta pääni sisälle. Huuto on lakannut. Tunnen, että musiikki on levottomuus itse, ja kuvat rauhoittavat. Haluan siis maalata, ennen kaikkea, nähdä värejä ja muotoja. 

Nyt mieleni tekee kahvia. Tuoretta, mustaa kahvia, joka hehkuu mukin läpi ja jonka tuoksu täyttää koko keittiön.

Menen keittiöön.

Koira seuraa perässäni. Se ei yleensä syö paljon, mutta tulee aina katsomaan, olisiko jotain hyvää tarjolla. Yleensä ei. Koirissa on se ihana piirre, että ne eivät tunne pettymystä. 

Lataan kahvinkeittimen ja jään keittiöön istumaan. Jääkaapissa ei taida olla maitoa, mietin, mutta en taidakaan haluta sitä tällä kertaa. Pelkkää kahvia. 

Mitä on rock-uskottavuus? Ajatus jää härnäämään. Rock oli aikoinaan kapinallista. Nyt se on vain apinallista. Poseerausta, irvistelyä, huonoja lyriikoita, tylsiä melodioita. Unelma monelle, pettymys vielä useammalle. Rock on viihdettä eli rock on rahaa, raha on vallankäyttöä ja lopultakin huoraamista. Mutta on olemassa toinenkin rock. Se ei kysele, se ei anna, se ei tee kompromisseja, se nukkuu huonosti ja tekee aina väärin. Se ei opettele, se kokeilee, erehtyy ja sitten onnistuu. Se on likainen, pesemätön, käy töissä mutta vain elääkseen. Se on esi-isien rock, kulmakivi tälle kulttuurille. Se haluaa potkia ja huutaa, se on eläin monessa ruumissa.

Muistan kitarani olohuoneessa. En käy katsomassa niitä, ne eivät ole kutsuneet luokseen. Uskon, että akustinen tekee ensimmäisen aloitteen. Se elää tunnelmissa ja haluaa koetella rajoja. 

Kahvi on valmista. Kaadan sen mukiin ja istun pöydän ääreen.

Mikä on tämä hiljaisuus, jota en muista kokeneeni pitkään aikaan? Olen kuullut paljon sitä, mikä on minusta lähtöisin; nyt kuuntelen, mitä muut sanovat.